Olin eilen syntymäpäivillä. Pojanpoika Melkein Aikuinen on nyt sitten Aikuinen.
18v.
Mutta ehkä vielä menee hieman aikaa, kunnes on oikeasti aikuinen.
Oli oikein mukavat pienimuotoiset synttärit. Vain mummut, pappa ja äidin sisar perheineen. Ja tulihan sitten myöhemmin tuttu tyttökin juhlistamaan sankaria.
Kohotettiin maljaa, puhekin pidettiin ja onnittelulaulu laulettiin. Puheen piti tottuneen oloisesti päivänsankarin äidin mies. Ihailen suuresti ihmisiä, jotka tuosta vain pystyvät pitämään puheen, vaikka sitten lyhyenkin.
Sankari sai ansaitsemansa muotoiset huomionosoitukset.
Entä aika? Mihin se 18 vuotta noin vain hujahti?
Juurihan tuo oli pieni pojanvesseli, jonka kanssa leikittiin määrättömät ajat. Kierrettiin pellolla katsomassa myyränkoloja, vaikka mummilla oli korkokengät ja nailonit.
Onko siitä niin paljon aikaa, kun mentiin kylään ja poika aina odotti ovella. Hyvä kun sai takin ja kengät pois, niin jo tarttui pieni käsi omaani ja mentiin vauhdilla hänen huoneeseensa. Ovi paukautettiin lujaa kiinni, että kaikki vain ymmärsivät, ettei saa häiritä.
On onni saada olla isovanhempi.
Jotenkin se elämä kiertyy niin, että oman lapsen kanssa ei ehdi tekemään sitä kaikkea mitä lapsenlapsen kanssa.
Me mummut olemme olleet erilaisia pojalle. Mutta diplomaattisesti hän joskus sanoi, että molemmat mummut ovat parhaita omalla tavallaan.
Paras kiitos minkä voi saada.
Toivon sydämestäni hyvää ja onnellista elämää rakkaalle Aikuiselleni.
Vein valkoisesta gladioluksesta tehdyn kimpun päivänsankarille. Kamerakin oli mukana, mutta unohtui laukkuun.
Kiitokset jälleen edelliseen postaukseen kommenttinsa jättäneille ja vierailijoille!!
Kiitos myötätunnosta hyvät blogiystävät!
Aurinkoista loppuviikkoa kaikille!!!
Ulla-Kristiina :)