Tiesittekö, että tänään vietetään kansallista epäonnistumisen päivää? 13.10. on virallisesti okei olla epätäydellinen/ luuseri/ what ever, sillä päivän tarkoituksena on kannustaa suomalaisia rohkeammin ottamaan riskejä ja yrittämään! Monelle nimittäin juuri epäonnistumisen pelko on yksi suurimmista ja tiettyjä asioita saatetaan jopa lykätä/jättää tekemättä sen vuoksi. Totuushan on kuitenkin, että parhaimmat onnistumiset syntyvät juuri epäonnistumisen kautta ja mitään suurta ei synny, ellei uskalla edes yrittää.
Itse makoilen tällä hetkellä kuumeessa sängynpohjalla ja läppäri lämmittää sylissä. Sairaana totisesti arvostaa terveyttä ja huomaan haaveilevani, mitä teen ensimmäiseksi, kun paranen. Syysloma alkamassa ja kaikki.. Mutta miksi ihmeessä se on usein juuri niin, että ensin pitää menettää jotain, ennenkuin huomaa sen tärkeyden ja oppii arvostamaan esim. niinkin itsestään selvää asiaa kuin omaa terveyttä?
Neljänkympin ikään mennessä epäonnistumisia on elämässä kertynyt jo aimo annos ja on jo oppinut nauramaan omille virheilleen ja itselleen. Myönnän olevani täydellisyydentavoittelija ja mitä ankarin itselleni, joten ihan helppoa ei ole epäonnistua, saati myöntää olleensa väärässä. Alle parikymppisenä tuli mokattua eräässäkin kesätyöpaikassa ja ihmeteltyä vanhempien/ viisaampien työkavereiden rentoa suhtautumista asiaan. On tullut kokeiltua tarjoilijan, pullanpaistajan ja kirjastovirkailijan ammattia. Ja oltua lihatiskillä, kaupankassalla, baarimikkona. Parisuhteen epäonnistuminen on aina vaikea paikka, varsinkin kun luulee tuntevansa toisen, mutta pitääkin pistää niin sanotusti "lusikat jakoon". Arvatkaa, miltä tuntuu, kun monen vuoden jälkeen tulee ilmi, että toinen osapuoli ei haluakaan lapsia, vedoten siihen seikkaan, että lapsihan voi jäädä koulumatkalla auton alle, niin säästyäkseen siltä surulta, on parempi pysyä lapsettomana. Hei haloo? Niin miehinen ajattelutapa. Mitä vaanhan voi elämässä tapahtua. Myös kotiin voi kuolla. Miksi pelätä elämistä? Ammatillisella saralla suuri epäonnistuminen tuli eteen omalla kohdalla, kun jouduin jättämään insinööriopinnot kesken. Tokana opiskeluvuonna vain yksinkertaisesti tuli seinä vastaan, sillä kemian prosessitekniikan inssi joutuu kiipeilemään tehdashallissa välillä melko korkeissakin paikoissa. Korkeuskammoisena sellaisesta ei vain tahdo tulla mitään, kun jalat lyö setsuuria ja tarvittiin liki palokunta hakemaan meikäläinen alas yhden prosessikattilan päältä. Silloin se ei tietenkään naurattanut, mutta nyt jo kyllä -- ja olihan ne palomiehet kyllä melko komeita poikia ;)
Sanotaan, että kärsimys jalostaa ihmistä. Toisille vain tuntuu, että annetaan enemmän epäonnea kuin toisille. Mikähän siinäkin on? Mutta eikö jo tilastojenkin valossa usean epäonnistumisen jälkeen pitäisi ainakin teoriassa tulla välillä onnistumisiakin?! Jos kaikki olisi omassa elämässäni mennyt niinkuin alunperin toivoin ja halusin, olisin naimisissa ensirakkauteni kanssa. Asuisimme tiilitalossa ja meillä olisi kaksi lasta. Olisin lentoemäntä ja matkustelisin paljon myös vapaa-ajallani. Ironista kyllä, lentäessä korkeuskammo ei tunnu samalla tavoin eli lentoemo minusta olisi ehkä voinut tullakin vaikka prosessi-insinööriä ei. Univormut sitä vastoin pistävät meikätytön jalat hyytelöksi maankamarallakin eli komean lentokapteenin nähtyään ei voi enää olla varma, mistä outo olo johtuu.. Plan B tuli ajankohtaiseksi 90-luvun puolivälissä, sillä alkuperäinen suunnitelma ei enää toiminut. Elämään tuli uusi kotipaikka, uusi mies ja inssiopinnot. Kun soppaan heitettiin vielä orastava kolmenkympin kriisi, niin ei kauaakaan, kun keitos keitti yli. Nyt mennäänkin jo vähintään plan C:ssä eli elämä on heittänyt uudelle levelille, mutta voisinpa väittää olevani tällä hetkellä onnellisimmillani kaikesta pyristelystä huolimatta, sillä olen uskaltanut yrittää monenmoista ja tavoitella itselleni tärkeitä asioita (tosirakkautta, toiveammattia, talonrakennusta, suurta perhettä). Elämänkokemus on hyvä kumppani ja ilman nuoruuden hulluutta ei voi syntyä vanhuuden viisautta. Myös lapset opettavat meille vanhemmille enemmän kuin mitä me vanhemmat pystymme koskaan opettamaan lapsillemme.
Vanha kiinalainen sananlasku sanoo, että
"se joka miettii seuraavaa askeltaan liian kauan,
joutuu seisomaan koko ikänsä yhdellä jalalla".
Uskalla siis yrittää,
uskalla olla rohkea,
uskalla tavoitella unelmiasi!
-Sally-
Jutun kuvat löytyivät netistä.