Jo satojen vuosien ajan ovat nämä komeat tammet seisseet jyhkeinä paikoillaan. Nyt ne olivat pukeutuneet syysasuunsa, lähes parhaimpiinsa, kuin meitä varten. Tammenterhot olivat jo varisseet maahan ja pian puuvanhus pudottaisi värikkään viittansa niiden ylle. Hiekkatie mutkitteli kartanon mailla ja johdatti tulijat metsän siimekseen. Siellä, tienoon korkeimmalla paikalla, seisoi mansardikattoinen talovanhus. Mitä lähemmäs pääsimme, huomasimme sen olevan jo parhaat loistonpäivänsä nähnyt, oman onnensa nojaan unohdetun. Mies kykeni näkemään paikassa vain rahanmenoa, korjauskelvottomuutta ja epätoivoa. Minulle avautui ainutlaatuisella tavalla mennyt aika ja sen kauneus, joka oli niin viehkosti kääritty rappioromantiikan huntuun. Puuhellassa oli vain hetkeä ennen pidetty valkea, lautalattiat narisivat askelten alla, kellarin portaissa kasvoi sammalmatto. Eihän tästä meidän kotimme tulisi, mutta saahan sitä toivoton romantikko unelmoida..
Ilma tuoksui vahvasti syksyltä. Sunnuntaiseikkailu kääntyi kohti loppuaan. Mies ja lapset menivät jo autolle. Minä kuljeskelin vielä hetken aatoksissani sammaloituneella ruohomatolla. Poislähteissäni napsin muutaman kuvan noiden kauniiden jalopuiden jyhkeästä kauneudesta - ja tulin sattumalta ikuistaneeksi kameralle kuvan, jonka merkitys avautui vasta kotona. Siinä seisoo nimittäin minun toteutunut unelmani, uljas prinssi mustalla ratsullaan. Hevosvoimat hyrskyttävät konepellin alla ja käsi ojentuu minua kohti.
Kauniina kaartuu elämän tie.
-Sally-